Valtakunnan ykkösblogi on antanut kunniamaininnan blogilleni. Sain oikein Palkinnonkin. Ihan liikuttunut olen tästä huomiosta kyllä.
Näin Upea se Palkinto on (voisikohan tuon mekon värin muuttaa pinkiksi?):
*poksauttaa pinkkiä skumppaa*
Ahkera Rakentaja on viimein joutunut myöntämään, että ei ole enää mitään hauskempaa yleishommaa, jolla voisi vältellä näitä pieniä sisustuksellisia nyhväämisiä. Ja myöntymään nalkutukseen "koska mä saan ikkunalistoja, tääl on ihan törkeen näköistä". Nimittäin halleluja, alakertaan ilmestyi eilen osa ikkunalistoista. Itseasiassa kaikkiin ikkunoihin paitsi työhuoneeseen (=rojuvarastoon).
Harmi vaan, ettei Rakentajalla ollut päällilistaa, millä olisi saanut homman ihan valmiiksi asti. Nyt sai vasta tehtyä sisälistat (Rakentajalla oli joku hieno vierasperäinen termi tähän), mitkä kyllä nekin toivat jo paljon viimeistellympää lookkia huoneisiin. Ei tursua enää uretaani ikkunoiden raoista. Vielä kun kaikkiin oviin saisi saman... *vaatii julkisesti*
Hienoin homma, minkä Rakentaja eilen näperteli, oli kuitenkin keittiön kaappien alle sokkeli+jalkalista (neiti Näppärän mielestä sokkeli = sukkikset). Ilme muuttui ihan täysin. Ei uskoisi, mutta kaappien alunen on kyllä nyt Todella Hyvän Näköinen. Haluan ne heti kaikkien muidenkin kaappien alle... *vaatii lisää ja kovaäänisemmin*
Kyllä oli illalla mukava hipsutella keittiössä käymään kynttilöiden ja tunnelmalamppujen valossa sokkelia ihailemaan. Samalla tuli tietysti taas mässäiltyä. Rakentajan syy, mitäs teki keittiöstä niin nätin ;-)
Minä en ole yhtään syksyihminen, en sitten niin tippaakaan. Pimeät illat ahdistavat, pimeät aamut masentavat, sade tuskastuttaa, lehtiä joka puolella, kylmä.... yyyyyyh. Siksi mikään ei syksyllä huvita, ei bloggaaminen, ei kodinhoito, talviunet olisi ehkä paras vaihtoehto selvitä hengissä seuraavista 8 kuukaudesta.
Joitain pieniä valopilkkuja ehkä kuitenkin löytyy. Rakentaja on nimittäin todistanut, että hän ei sittenkään ole täysin epäromanttinen pässinpää aina. Tässä taannoin eräänä iltana nimittäin, kun nitisin vaihteeksi kylmää, ankeutta ja väsymystä, tämä kehitti jostain kynttilöitä kylpyhuoneeseen, punaviiniä lasiin ja lapset hiljaisiksi jonkun lastenleffan avulla. Olin aivan mykistynyt, rauhallinen kylpy hiljaisuudessa, ja vieläpä romanttisissa puitteissa. Joskus pimeä ilta voi sittenkin olla ihan kodikas.
Rakentaja on muutenkin viime aikoina väläytellyt muutakin kuin rakentamiseen liittyvää tekemistä. Kylpylässä lillumista, shoppailua, ravintolassa syömistä, pitkiä kävelyitä. Onkohan tuo tehnyt salaa jotain pahaa, mitä nyt hyvittelee? Täytyyhän tässä vähän olla perinaisellisen epäluuloinen.
Syksyn toinen ilonaihe on kaunis ruska tietysti. Täällä maalla sen jotenkin huomaa korostetusti, puita ja peltoja kun riittää. Minä valokuvailin tänään paljonkin ruskaa, mutta ne kuvat ovat vielä kamerassa. Tässä lähikuva omenapuun väriloistosta.
Syksyn paniikki taas on pihan väsääminen talvikuntoon. Esimerkiksi maalipurkkeja meillä lojuu kiitettävä läjä pakkasten armoilla. Saadapa tuo autotalli edes kattopäälle. Rakentaja väläytteli siitäkin, että sitä rupeaisimme tässä piakkoin tekemään. Siitä tämä äkillinen romantiikanpuuska tietysti johtuukin... edessä taitaa olla monia pitkiä rakennusviikonloppuja taasen *huoks*.
Ettei ihan ylimasentaisi maailman kurja meno, tarjoan teille ilmaiseksi hyvän pinkin vinkin (tämä liittyy myös sisustusratkaisuihin etäisesti, huomio). Ruoka nimittäin maistuu erittäin hyvältä, jos sen tekee pinkissä kattilassa. Tein elämäni parhaan jauhelihakastikkeen pari päivää sitten, kun korkkasin uuden kattilamme. Allekirjoittaneelle toki maistuu ruoka ilmankin pinkkiä kattilaa, kuten kurveista näkyy :-P
Älkää muuten välittäkö likaisesta hellasta, pesin sen vasta kuvan ottamisen jälkeen.
Pinkkejä ajatuksia kaikille!
Joskus minusta on varsin mukavaa olla onnellinen pihanomistaja. Kukat kukkivat, kasvimaa tuottaa satoa ja ruoho tuoksuu hyvältä. Krapulaisena sunnuntai-iltapäivänä ei varsinaisesti tuntunut siltä.
Tiedättehän tunteen, kun tulee oletettavasti syksyn ainoa aurinkoinen ja lämmin iltapäivä... pakko on tehdä hetikaikki mahdollinen operaatio, pistää piha viimeisen päälle ojennukseen ja olla niin keskiluokkaista, että äääh. Viis siitä, että edellinen ilta on mennyt myöhään, ja suurin ajatus jota jaksaa prosessoida, on sohvan pehmeys ja hellivät auringonsäteet sälekaihtimien välistä. Asiaa ei tietenkään helpottanut, että naapurit ovat nyt muutaman viikon paiskineet pihansa kanssa oikein urakalla ja se alkaakin olla oikein hyvännäköinen.
Joten meillä sitten eilen leikattiin ruohoa, laitettiin verkkoja puiden ympärille, haravoitiin, kitkettiin, hoivattiin kompostia, siivottiin roinaa sieltä jos täältäkin ja plääh. Kaikki ihan mukavaa hommaa, jos sattuu olemaan pirteä ja hyvävoimainen. Kuitenkin isompi Ongelma jotenkin tuntuu olevan, että suuret linjat eivät tule kuntoon. Rakennusrojua lojuu joka paikassa, puusilppua ja lautaa on kasoissa keskellä pihaa, varastorakennuksen talvenkestävyys tai sateenpitävyys on vähän heikonlainen, kuten kuvasta voi päätellä ja niin edelleen.
Mistään ei siis tule valmista, vaikka kuinka tekisi ja työkaluja ei saa minnekään piiloon. Ja se jos mikä on turhauttavaa... satunnaisia kauniita kohtia pihasta löytyy, mutta yleisvaikutelma on sotkuinen ja inhottava (toisin kuin naapureiden uusi takapiha, joka pistää kyllä kateelliseksi). Ja sitten kun melkein aina vielä sataa...
Onhan meillä toki paljon piha edistynyt. Hedelmäpuita löytyy, ruoho on melko kaunis, marjapensaita on istutettu, kukat kaunistavat useaakin kohtaa, terassi on hieno ja suunnitelmia on paljon. Mutta onko kokonaisuutta sitten kuitenkaan juurikaan mietitty... en ole varma.
Sitten tulee kuitenkin hetkiä, kun sitä uskoo oman pihan ja oman talon lumoon. Vaikkapa kun saunasta istuu vilvottelemassa terassilla ja taivas näyttää tältä...
p.s. Päivän ulkoiluvinkki muuten paikallisille, ja miksei muillekin. Keimolan vanha moottorirata on kiva paikka nyt vielä, kun siellä ei ole alettu rakentaa. Ihanaa luonnonvaltaamaa maisemaa ja paikka täynnä historiaa. Pieniä mystisiä polkuja, vähän aavemainen fiilis ja vaikka mitä. Kävimme lauantaina myös pyöräyttämässä radan ympäri autolla. Onnistui sekin ja kivaa oli.
Mukavaa, että maalla aina kaikki toimii kivuttomasti. Omakotitaloasujan iloja, osa miljoona...
Viikonloppuna nimittäin pimenivät sekä telkkari että netti. Kätevää. Ei sillä etteikö päivä ilman nettiä tai TV:tä tekisi ihan hyvää itse kullekin, mutta ärsyttävää silti. Ei muuta kuin Rakentaja asialle roikkumaan lauantaiaamuna Elisan asiakaspalveluun ja mussuttamaan. Rakentaja osaa hyvin mussuttamisen jalon taidon, kadehdittavaa sinänsä.
Asiakaspalvelussa oltiin toki hyvin palveluhenkisiä. "Ei tältä alueelta oo muut valittaneet", "Teidän piikkiin menee asentajan käynti" jne laadukkaita kommentteja sateli tympeällä äänellä. Onneksi muukin naapurusto oli valmiina nousemaan barrikadeille, ja ilmeisesti jokusen soiton jälkeen Herra Asentajakin jaksoi liikuttaa laiskaa pyllyään meillepäin. Vikakin löytyi jostain sulakehommasta ja kaikki pelitti ihan hyvin - muutaman tunnin ajan.
Sama homma toistui myöhemmin iltapäivällä, ja taas olisi Elisan mielestä pitänyt tehdä viralliset vikailmoitukset, varmistaa että virrat on kytketty ja muuta sen sellaista. Siinä vaiheessa ei enää kauheasti naurattanut, allekirjoittaneellakin oli oikeasti tärkeitä syitä päästä nettiin ja elämäänkyllästynyt asiakaspalvelija sai karvat lopullisesti pystyyn. Illalla lopulta kymmenen aikoihin asentaja soittelee, että kaikki olisi taas kunnossa. Tällä kertaa syyllinen joku kaapelinpätkä jossain. Taattua laatua Elisalla.
No, onneksi on toinenkin kansallinen riistoyhtiö, jonka mielestä ihmisiä voi kohdella ihan miten vain. Posti-Itella nimittäin. Jo aikaisemmin olen käynyt henkevää keskustelua heidän kanssaan jakeluautojen nopeuksista tiellämme (eivät muuten aja ihan hiljaa...) ja nyt sitten aiheena on väärään paikkaan sijoitettu postilaatikko. Kun asiakaspalveluhenkisen Posti-Itellan asiakaspalveluhenkinen postinjakaja on nyt sitten keksinyt, ettei hän halua ajaa tietämme kuin yhteen suuntaan ja meidän pitäisi nyt tunkea postilaatikkomme naapurin pensasaitaan *syvä huokaus*. En tiedä haluaako hän mieluummin sitten jakaa postia piikkipensaisiin kuin avoimesti sijoitettuun laatikkoon, mutta on se hieman ihmeellistä, ettei katua muka voida jaella molempiin suuntiin. Mielenkiintoinen kysymys on sekin, mitä naapuri tykkäisi, jos tunkisimme laatikkomme keskelle heidän uutuudenkarheaa pensasaitaansa. Ei varmaan ainakaan kohottaisi naapurihenkeä.
En nyt tiedä mitä ajatella. Alistuako siihen, että monopolit saavat kohdella pientä ihmistä ihan kuten haluavat, vaiko jatkaa punalippujen heiluttamista barrikadeilla. Ainakin kaikki meidän puolellamme tulevaisuudessa asuvat naapurit voisitte älähtää Posti-Itellan suuntaan aiheesta, sikälimikäli haluatte laatikkonne oman porttinne pieleen ettekä jonnekin kaukaisemmalle tontille.
Loistavaa asiakkaiden palvelua. Hienoa Posti, hienoa Elisa.
On vihdoin tullut se kauankaivattu hetki, jolloin talossamme alkaa oikeasti olla jotain esiteltävää. Siis sellaista, joka on oikein hienoakin, kun hyvin rajaa kuvakulman. Varoen ikkunalistojen paikkoja, noin esimerkiksi.
Tässä muutamia suosikkikohtiani talosta, ihania juttuja on paljon enemmänkin, ja yritän niitä tässä pikkuhiljaa teille esitellä sitä mukaa, kun paikat valmistuvat.
Lempparini on ehkä keittiön seinän hylly. Se on niin kubistisen persoonani ilmentymä, että joka kerta siihen katsoessa tulee hyvä mieli. Rakentaja sitä lakkaili rakkaudella ja kiroillen, enkä osaa sanoa, oliko se vaivan arvoinen tekijän näkökulmasta, mutta idean äiti on tyytyväinen.
Alakerran WC valolippoineen, kubialtaineen, isoine peileineen ja värimaailmoineen on toinen kohde, missä sydän meinaa sulaa. Älkää kiinnittäkö huomiota peilin kautta näkyvään puuttuvaan ovilistaan. Valolippakin on Rakentajan käsialaa. Etevä kaveri tuo Rakentaja. Varsin hyödyllinen toisinaan.
Takkaa olen esitellyt jo kyllästymiseen asti, mutta vielä kerran arvon lukijat. Taustalla oleva seinäkivi on myös melkoisen ihana, ei se tuossa pienessä kuvassa pääsekään oikeuksiinsa. Laitan paremman sisustuskivikuvan jossain vaiheessa (jos muistan). Kakkosnelosta meillä riittänee poltettavaksi hamaan ikuisuuteen asti, ei tarvitse koivuhaloista unelmoida.
Ruokatila itsessään, kokonaisuutena, on minusta oikein onnistunut (tässä on taitavasti rajattu pois lattialla majailevat listapaketit). Rakastan tuon seinän väritystä ja tummia kalusteita sitä vasten sekä kubilamppuja seinissä. Pöydästä olisin voinut tarjoilla lähikuvaa myös, olen oikein ihastunut siihen. Huomatkaa muuten, että meillä joka paikka pursuaa kasveja (ihme viidakko). Toinen huomio alla olevasta kuvasta on allekirjoittaneen profiili lasikaapin ovessa ;-)
Tämän päivän kruunaa yläaulan kattoikkunat sekä aurinkoinen seinä. Olen jo suunnitellut tästä ihanasta tilasta itselleni ateljeen, kun jälkikasvu muuttaa pois äidin helmoista.
Tämäkin päivä on koittanut, upea piharuohokasvustomme saavutti sen mitan, että sitä piti alkaa pätkiä. Ja niin Rakentaja urheasti käsikäyttöisellä parhaat päivänsä nähneellä ruohonleikkurilla ajeli nurmikon polvia myöten savessa rämpien. Leikkuri märästä ruohonsilpusta tukossa. Lämpöä oli noin 100 astetta ja ilman kosteus varmasti lähenteli kolmeasataa. Mukavaa sunnuntai-iltapäivää itse kullekin...
Noh, pienistä arjen ilmiöistä voisi mussuttaa vaikkapa loppupäivän (aina se työnteon voittaa), muttakun tässäkin blogissa kyse on Suurista Linjoista. Jotenka asiaan. Nurmikko leikattuna oli nimittäin yllättävänkin myönteinen ilmestys. Laikullinen toki, ja täynnä rikkaruohoja, mutta silti kokonaisuus muistutti enemmän pihanurmikkoa kuin vaikkapa heinäpeltoa. En voi kuin olla salaa hiukan ylpeä aikaansaannoksestamme. Etenkin kun päiväkävelyllä katselin alkukesästä laitettuja siirtonurmia lähiympäristössä - rikkaruohoa nekin puskivat ja hinta on ollut luokkaa 20-kertainen. (£$€€£$)
Nyt on sitten tehty ensimmäinen korjauskylvö pahimpiin laikkupaikkoihin. Sää näyttää enemmän kuin kohtalaiselta nurmikon juurtumista ajatellen: vettä, vettä ja lisää vettä. Tervetuloa vaan kaikki maailman vesi, me lennämme aurinkoon karkuun reilun viikon päästä.
Uskokaa tai älkää, terassinteko alkaa vedellä viimeisiään. Rakentaja on reippaalla tahdillaan muutama lauta per ilta sitä nakertanut, ja kannen osalta se onkin nyt siinä. Hienoine luukkuineen, mistä voidaan pelastaa terassin alle pudonnut kama. Enää puuttuvat kaiteet ja ne ihme poikkilaudat terassin sivuista.
Terassi on Aika Iso. Valtava, etten sanoisi. Meinasinkin, että pitäisikö alkaa pitää naapuruston lavatansseja siinä? Luukuttaa musiikkia neiti Näppärän pinceistä poppivehkeistä, tanssia myöhään yöhön ja aiheuttaa skandaaleja naapurustossa. Tiedättehän, ketkä pöllyttivät heinää leikkimökin takana illan hämärtyessä, kuka kähmi kenenkin pyllyä tanssin pyörteissä ja niin edelleen. On sitä oudompaakin naapurustossa nähty... isoja miehiä leikkimässä kauko-ohjattavalla helikopterilla esimerkiksi ;-) Kivalta sekin kyllä näytti, ei siinä mitään.
Tässä kuvassa vähän esimakua tulevista tansseistamme, neiti Näppärä hame melkein korvissa. Terassi kuvassa vielä ihan vaiheessa, mutta hahmotelkaa toki mittasuhteita.
Niin se vaan blogikin on sitten saavuttanut maagiset kymmenentuhatta lukijaa, vau, vaikka allekirjoittanut onkin pettänyt blogia kasvatustieteiden esseiden kanssa. Niinpäniin, faneille kuitenkin kiitokset aktiivisesta vierailutahdista. Lupaan yrittää parantaa tapani taas.
Kymppitonnin kunniaksi ajattelin tarjota teille vaihteeksi jotain positiivistakin. Nimittäin niitä pieniä asioita, jotka tekevät jopa minunkaltaiseni kriisipakkauksen onnelliseksi. Asiaanhan ei vaikuta viime viikolla tullut uusi kamera. Voisinpa sanoa pihan olevan täydessä kukkaloistossaan, ja kaiken kauniisti paikoillaan. Päätelkää kuvista itse asioiden tila, ja tosiasioita tietävät voivat tietysti ihastella hyvinrajattuja kuvakulmia.
Vielä alkukesästä ruusupensaat kituivat täynnä kirvoja, mustina ja surullisina törröttäen. Nyt ne ovat täynnä isoja nuppuja ja yksi kukka jo täydessä loistossaankin. Pinkkiä tietysti.
Ruusuja kasvaa myös leikkimökin seinää vasten. Nämä ruusut sain muistaakseni äitienpäivänä tai vastaavaa. Siellä ne kohta kukkivat kilpaa muiden ihanuuksien kanssa. Tässähän ei tarvitse mainita ollenkaan sitä, että kukkapenkit puskevat inhottavaa rikkaruohoa nopeammin kuin allekirjoittanut edes ajattelee kitkemistä.
Leikkimökin seinää vasten kasvavat myös oudot pallokukat. En tiedä mitä ne ovat olevinaan, mutta värimaailmaltaan ovat lumoavia :-)
Leikkimökin takaa löysin heinien seasta isoja mansikoita piilosta. Ihana pieni mansikkapaikka. Eilen herkuttelin muutaman salaa lapsilta... ihana hetki ja herkullisia olivat.
Herkkuja meillä on muitakin, maissit odottavat kypsymistä ja herneet ovat hirmuisen hyviä. Herneet muuten Puuha Pete oli istuttanut äitienpäivälahjaksi vanhassa päiväkodissaan. Maissit olisimme syöneet eilen, mutta raakojahan ne vielä olivat.
Chilejä meillä kasvaa niin ruukussa kuin kasvimaassakin. Kasvimaan versiot ovat kukkineet ja tekevät jo pikkuchilejä. Nämä ovat vielä vähän vaiheessa... taustalla lasten uima-allas, missä on tullut pulikoitua paljon, vaikka onkin ollut kylmä. Sen huomaa myös savisina pikkutassun jälkinä pitkin kämppää.
Tulevaisuuden viiniviljelmämme tässä kuvassa. Tuolle pitäisi rakentaa hieno tukirakenne, nyt se vähän rönsyää ja karkailee. Tiedättehän, pian se varjostaa pergolaamme notkuen herkullisia rypäleitä, joista teemme ihanaa vuosikertaviiniä.
Tältä kukkaveijarilta odotan vielä paljon... se leviää ja rönsyää ja pian pihamme lainehtii pinkkiä unelmaa. Pinkkejä ruusuja, pinkkejä muita kukkia, pinkki unelma pinkistä elämästä.
Pinkkiä sarjaa tämäkin punahattu. Tuon ohi kulkiessa meinaa sydän sulaa joka kerta. Tiedättekö te rakkaat fanit asioita, jotka ovat niin kauniita, että tuntuu kuin pakahtuisi siihen paikkaan...
Tällaisia ruukkujakin olen viljennyt sinne tänne pitkin pihaa. Väripilkkuja keskelle savea, piikkikasveja ja laikukasta ruohikkoa.
Kuten vaikkapa terassin kulmaan...
Rakentaja on kyllä ollut ahkera terassinsa kanssa, kohta se on valmis ja ihana onkin. Ensi kesän auringonottoilmoja odotellessa. Tarjoilen kuvakollaasin siitä joskus erikseen. Tribuutti Rakentajalle.
Tässä hieman yleismaisemampaa. Ruoho kasvaa paikkapaikoin ihan hienonakin, ja sitten paikkapaikoin taas ei. On se tyhjää parempi. Kun tuo ruohikko ei vaan puskisi sitä penteleen voikukkaa, piikkikasvia ja muuta ihmekasvillisuutta *huokaus*. Tosin nyt taustalla halkopinon vierellä näkyvä komposti saa paljon ruokaa, kun allekirjoittanut hulluna repii ruohon seasta outokasveja.
Lähikuva halkopinosta. Rakentaja on hirmuisen pollea sirkkelinsä kera. Sillä on jämälautaa ja kuormalavoja silpottu polttopuuksi. Kuvassa ehkä öööööö, kymmenesosa kaikesta. Rakentaja myös muistaa mainostaa aina kaikille sirkkelin erinomaisuutta. Jos tulette meille juttelemaan ja allekirjoittanut sattuu olemaan paikalla, pyydän, älkää aloittako keskustelua, joka voi johtaa sirkkeliin.
Yksi asia on vielä ylitse muiden onnellisuustekijöissä. Vaikka teen erillisen sisustusartikkelin jossain vaiheessa, tämä on kympin kunniaksi pakko jakaa teillekin. Kuvitelkaa itse, kaatosade hakkaa ikkunaan, kädessä punaviinilasi, pehmeä sohvankulma ja hyvä kirja. Siinä tietää elämän olevan sittenkin aika ihanaa.
Näissä tunnelmissa, odotellaan kahdenkympin rajaa seuraavaksi.
(tai oliko se sirkkeli). Illan viimeisiä ääniä ovat rälläkän sulosoinnut tai yötä myöten rehkivä kaivinkone tai joku muu rakentamisen ääni.
Plääh, tiesinhän minä, että asumme keskellä suurta rakennustyömaata seuraavat 5 vuotta ainakin, kun tähän ryhdyimme. Mutta silti, ollappa edes joskus aamulla seitsemän aikaan hiljaista. Jos nyt muksut sattuvat nukkumaan sinne asti.
Pikkuhiljaa, ihan vain hitaasti tosin, mutta kuitenkin pikkuhiljaa, alkavat asiat ja tavarat loksahdella paikoilleen. Vain muutama muuttolaatikko enää koristaa eteistä (nekin voisi tunkea piiloon rojuvarasto-työhuoneeseen, jos jaksaisi). Useimmat Rakentajan työkalut ovat edes puolijärkevissä paikoissa. Enemmän on sellaisia kaappeja, joissa on kahvat, kuin sellaisia joissa ei ole.
Me olemme tehneet muutakin kuin raksanneet. Uineet, kyläilleet, kestinneet vieraita, retkeilleet ... melkein normaaleja asioita. Saunaa olemme ehtineet käyttää, puukiuas on kyllä autuas asia. Puukiuas, keskellä kaupunkia (no aika maalla, mutta silti). Oma piha on ihana, nurmikon kylvökin oli melkein mukavaa.
Autotallikin on kohonnut seinien osalta melkein valmiiksi. Vedenpitävyys ei ole vielä ihan huippuluokkaa (katto kun puuttuu), mutta ehkä tässä talvea kohti mennessä...
Palailen blogille pienen kuvareportaasin kera, jos Rakentaja saa joskus tuon tietokoneen kuntoon. Kas kun keskellä pahinta muutto-viimeistely-stressiä on hienoa formatoida koko roska ja alkaa viritellä sitä uuteen uskoon (ihan kuin ei olisi muutamaa muutakin juttua tässä...)
Tennispallon kokoisia rakeita, vettä vaakatasossa, kissoja ja koiria. Oikeasti, yhtenä päivänä oli maa valkoinen. Kesäkuun lopulla, haloo. Nyt pitäisi olla aurinkoa ja hellettä ja ihana pihanlaittosää. Välillä siiderin ja kasvatustieteen perusteoksen kanssa aurinkotuolissa köllötellen.
Mutta ehei, savipiha lilluu vesilammikkona ja askel väärään suuntaan saa uppoamaan polvea myöten.
Tsemppiä vaan Mauri-Muurarille, joka tulee muuraamaan meille autotallin ensi viikon loppuhujakoilla.
Kävipä nimittäin niin, että melkein kaikki tavara oli jo suunnilleen paikoillaan. Kaikista epämääräisintä rojua lukuunottamatta ainakin. Mutta voi itku, vanhan kodin kellarikomero oli vielä melkein kokonaan tyhjentämättä ja nyt sitten noin puolet siitä tyhjennettyämme kokonaisuus on taas rankka kaaos. En jaksa enää.
Jos meillä ei lojuisi Rakentajan työkaluja joka nurkka täynnä ja tosiaan niitä listapaketteja ja laattoja ja hyllynpaloja ja vastaavia, niin kaiken oikean tavaran voisi ehkä saadakin esim. vaatehuoneen hyllyille turvaan. Mutta ei... ne hemmetin työkalut valloittavat joka hyllystä jonkun kulman ja ovat niin hiton näppärästi muka saatavilla. Me emme pääse edes seminormaaliin elämään ikinä *parkuu sydämensä kyllyydestä*.
Nyt kun ei sillä tavalla voida ehkä puhua rakennusleskeydestä enää, niin pitäisikö muuttaa tittelinsä Anonyymit Rakennustavaroiden Uhrit kunniajäseneksi tai jotain... joku kaunis päivä pinoan vielä iloisen roihun pihallemme ja paistan kaiken, mikä edes etäisesti liittyy rakentamiseen (tai mikä muuten vain on väärässä paikassa mielestäni). Tervetuloa muutkin ahdistuneet kantamaan tavaranne kokkoon, tehdään koko Vantaan historian komein paistos ja lopetetaan tämä rakentamistyrannia kodeistamme!
Voisitko mitenkään hellittää vähän sitä kaasujalkaasi, kun ajat tässä kapeaa tietämme? Olen nyt jonkin aikaa katsellut menoasi ja aina sinulla tuntuu olevan kova kiire. Yritetään muistaa se kolmenkympin rajoitus, ei tämä niin pitkä tie ole.
p.s. Jos vielä kovin monta kertaa näen kiihdyttelyä talomme kohdalla julkaisen myös auton merkin ja rekkarin täällä
