Lähipäiväkoti korkattu

Kävin tänään pienten muksujen kanssa tutustumassa lähistön päiväkotiin. Siellähän nuo vintiöt aloittavat sitten elokuussa. Täytyy sanoa, että meillä kävi kyllä uskomaton tuuri, kun kuuntelee lähiseudun päivähoidon tilannetta. Pääsimme juuri siihen päiväkotiin mihin halusimme, ja vieläpä mukavanoloisiin pienryhmiin kumpikin. Joskus on hyötyä siitä, että on säälittävä.

Nyt kun on kaksi vuotta ajanut autolla lapsia päiväkotiin, ei voi kuin sanoa, että viiden korttelin kävelymatka on aika luksusta. Ei tappelua siitä kuka istuu edessä. Ei kuraisia ja kiukkuisia lapsia, joiden kanssa tapellaan siitä, osataanko laittaa turvavyö itse vai ei. Ei itkuraivareita siitä, että autossa soi väärä musiikki tai on kuuma tai kylmä tai liian sopiva.

Päiväkoti vaikutti oikein kivalta paikalta. Henkilökunta otti meidät hyvin vastaan, tuli oikein tervetullut olo. Tilat olivat siistit, puuhaa tuntui riittävän. Arvomaailma tuntui olevan sellainen, että siihen oli hyvä samaistua.

Mutta voi onnea ja parasta. Päiväkodista löytyi Puuhiksen paras tarhakaveri, joka lopetti vuosi sitten nykyisessä paikassa. Vieläpä samasta ryhmästä. Siis Puuhiksen-paras-kaveri-en-ikinä-enää-mene-tarhaan- kun-Kaveri-lopetti-hysteria. Puuhis ja Kaveri olivat aivan ylionnellisia, keinuivat ja kiipeilivät ja saivat aikaan jo tappelunkin. Nyt uskon, että vaikka ero vanhasta päiväkodista tekeekin kipeää (etenkin äidille), niin kyllä me tuonnekin kotiudumme.

Pikkuinenkin otti ryhmänsä heti haltuun. Etenkin aikuiset olivat myytyjä toisen reippauden edessä. Pikkuisella on kyllä sellainen vaikutus, hän on niin aurinkoinen valon lapsi, luottavainen ja avoin. Eihän siinä voi kuin sulaa kylmempikin.